Masennus porttina henkiseen heräämiseen

Kirjoitan hyvin valoisista ja kauniista asioista. Pulppuan syvää iloa ja kiitollisuutta elämää kohtaan, mutta se matka, jonka olen kulkenut tähän, on pitkä. Ja siksi iloni ei ole päälleliimattua, vaan se on aitoa.

Se on aitoa, koska olen matkannut niin pitkälle tunteitteni kanssa. Olen ottanut vastaan kaikki tunteet, peläten niitä, mutta silti rohkeasti ne kohdaten, vaikka toiset tunteet valtavuudessaan hurjia ovatkin olleet. Sellasia hyökyaallon kokoisia, joiden edessä sitä tuntee olonsa niin pieneksi ja on varma, että hukkuu. Ja hukkuukin, mutta aina nousee pintaan. Ja yhtäkkiä huomaa, että taivas on kirkas, meri tyyni, aurinko kimaltaa veden pinnalla ja lokin kirkuvat tutun lohduttavasti.

Olen lapsesta saakka pohtinut syviä. Tuntenut syvästi. Ollut äärettömän herkkä energioille. Kiinnostunut jostakin syvemmästä kuin mitä näemme. Jo varhaisteininä lainasin positiiviseen ajatteluun liittyviä kirjoja. Juurikin positiivinen ajattelu oli termi, jota käytettiin paljon 1990-luvulla ja jokin siinä viehätti kovasti. Se, että me saamme valita miten katsomme maailmaa, että meidän hyvä olo on omissa käsissä, emme ole pelkästään ulkopuolisten voimien vietävissä vailla mahdollisuuksia vaikuttaa itse itseemme. Kirjoitin esseitä jumalasta ja elämän tarkoituksesta, ihailin avaruutta ja sen äärettömyyttä, mietin syntyjä syviä.

Olin aina hyvin valoisa lapsi, mutta samaan aikaan minussa asui hyvin suuri herkkyys ja pelko. Tietynlainen surumielisyys. Muistan olleeni noin kahdeksanvuotias kun itkin sitä, etten ole enää pieni lapsi. Itkin menneitä päiviä, jotka eivät tule enää takaisin. Kahdeksanvuotiaana. Vähän jopa nyt hymyilyttää. Vaikka olen tutustunut pelkooni paljonkin, en edelleen täysin tiedä, mistä se tulee. Tavallaan ajoittain koin, että minun ja niiden energioiden välillä, joita jo lapsena tunsin, ei ollut minkäänlaista suojaa.


Olin kuin ihoton, vereslihalla asioiden edessä ja koko maailman synkkä puoli vyöryi ylitseni. Aivan kuin minut olisi heitetty johonkin hyvin erilaiseen olomuotoon, johon olin tottunut. Ja minut olikin. Lapsena sitä muistaa vielä herkemmin sen mistä tulee. Tietynlainen suojattomuus heijastui pelkoina sairauksista ja kuolemasta. Ajan myötä sieluni asettui asumaan syvemmin kehooni ja totuin elämään ja lapsuuden pelot unohtuivat. Herkkyys kuitenkin kulki mukanani ja parikymppisenä huomasin jälleen painivani pelkojeni kanssa. Tällä kertaa ne tulivat niin valtavalla vyöryllä, että ne peittivät alleen valon ja kuljettivat pimeään.

Kun ymmärsin olevani masentunut ja aloin työstämään sitä, kirjoitin ylös matkaani ja ajatuksiani. Tässä otteita matkan varrelta. Kuinka kauniisti alkaa valo sarastaa sisällä <3

"Pohdin mikä on elämän tarkoitus ja minkä takia pitäisi jaksaa viikata pyyhkeitä, kun kaikki päättyy kuitenkin. Tuntuu niin turhalta tehdä mitään. Kuulemma enemmän kuin masentuneelta, kuulostan surulliselta, ja se voi olla totta. Oon kovin surullinen, että tää kaikki päättyy. Tuntuu oudolta, että monet muut vain elelee, eikä mieti tällaisia. Miksi ihmeessä mun pitää hakea näitä vastauksia. Ja miksi en edes hae pieniä vastauksia, vaan miksi pitää miettiä, että mikä on tän kaiken tarkoitus? En sitte ole sen suurempaa kysymystä itselleni keksinyt. Mua kiukutaa suunnattomasti olla tällainen, kun ennen olen ollut niin superpositiivinen."

"Elämä on niin hullua. Kaikki se, mikä siihen liittyy. Ilo, suru, kauneus, rumuus...Tulee sellanen mieletön kiinnostus ja into elämää kohtaan, ja se on se, miksi jaksan, vaikka se tuleekin vaan kovin harvoin."

"Olen hauras, eikä se ole kivaa. Pelkään, että en kestäisi, jos jotakin pahaa tapahtuisi. Olen kerännyt kaikki aikaisemmat kokemukset kiviksi reppuuni ja nyt sitä painoa ei vaan pysty enää kantamaan enempää. Kaikille toki tulee huonoja kokemuksia, mutta normaalisti ne kivet heitetään pois, ei kanneta mukana. Ja sellaista on masennus."

"Radiossa joku nainen kertoi siitä, miten ei ota vastaan ystäviensä huolia enempää kuin tietyn määrän kerralla. Musta se on hirvittävän väärin ja itsekäs asenne, mutta olenko mä nyt sitten itseäni kohtaan väärä, kun satutan itseäni koko maailman huolilla. Mitä hyötyä sitä on kenellekään, että olen aivan rikki kaiken maailmassa olevan surun ja tuskan takia. Jos mä niin haluan tästä maailmasta paremman paikan, eikö se ala siitä, että voin hyvin ja olen onnellinen ja levitän sitä. Miten voin tehdä hyvää, jos olen itse kuin kaatopaikka. Tärkeintä olisi, että voisin olla onnellinen ilman syyllisyyttä. En halua aina ajatella muiden surua. Huomaan, etten oikein edes pysty kirjoittamaan seuraavaa lausetta: Ansaitsen onnen, ansaitsen iloa."

"Pitääkö mun oikeasti hyväksyä, etten voi mitään tälle kaikelle? En muuta kuin elää. Se on mun tehtävä, ei mikään muu. Ei minkään vahtiminen, ei varjeleminen, vain eläminen ja hyväksyminen."

"Alan saamaan itseni takaisin. Huomaan, että alan enemmän ja enemmän taas löytämään kauniita asioita. Elämässä kuuluu olla vaaleanpunaista usvaa, perhosia, enkeleitä, tähtiä ja taikaa. Oon nähnyt kaiken liian raakana, vereslihalla, enkä halua nähdä niin. Haluan, että tää on kaunista."

"Kauniit laulut, suudelmat, vauvat, tähdet, melodiat, onnenkyyneleet, auringonlaskut, runot..nuo kaikki on niin kauniita asioita, että tässä maailmassa on pakko olla jotakin...jotakin taikaa. Haluaisin taas luottaa, uskoa..pakko maailmassa on olla muutakin kuin mitä nähdään. Tuli tästä mieleen sellainen jännä ajatus, että jos kukaan meistä ei näkisi, ei kukaan tietäisi, että on värejä. Meillä on tässä hurjan valtavassa maailmankaikkeudessa vain viisi tunnettua aistia. Mitä jos niitä olisi kuusi...kuusikymmentä, kuusisataa. Täällä voi olla läsnä koko ajan kaikkea sellaista, mitä me ei pystytä kokemaan. Miltä maailma näyttäisi viidelläkymmenellä aistilla?"

"Olen löytänyt niin monia asioita, joiden luulin jo kadonneen ikuisesti. Tai joiden olemassaoloa en enää muistanut edes olevan kuin hämärästi. Uskon taas henkisyyteen, siihen, että on jotakin suurempaa, siihen, että koen hyviä asioita. Pelkään kovasti, että lipsun takasin sinne kamalan kylmään maailmaan, jossa oon elänyt muutaman vuoden. Mutta nyt ainakin tiedän, että sieltä pääsee pois."

Masennusta on erilaista, mutta minun masennukseni oli porttini henkiseen heräämiseen. Näen kuinka kipeiden sanojen välistä versoaa jotakin hyvin valoisaa ja kaunista. Valo minussa oli heräämässä tosissaan.

Masennus kuvataan sairautena, mutta miten erilaista kaikki olisikaan ollut, jos joku olisi kertonut, mitä siinä kaikessa oikein tapahtuikaan. Että tämä on minun sieluni pimeä yö, joka on käytävä läpi, sillä se valo, johon olen valinnut astua, on niin kirkas, että tämä on matka, joka minun tulee sinne taittaa.

Mitä jos masennusta ei katsoisikaan ainoastaan hirviönä, joka satuttaa, vaan jotakin, joka rikkoo sen, mitä ei enää tarvita kootakseen kasaan sen, mikä on syntyäkseen. Masennuksen hetkellä kauneus on kaukana, mutta silloin arvokkaita ovat ympärillämme kaikki se, joka antaa meille tilan ja mahdollisuuden kokea kaikki, mitä koemme. Pahinta on paeta masennusta, tähdellisintä olisi kohdata ja elää se läpi.

Mutta tämä on kaikki helppo sanoa jälkikäteen. Masennuksen läpikäyminen on äärettömän vaikeaa ja ilotonta. Eikä masennuksen energia ole kaunista. Se on pimeää ja raskasta kantaa. Jos minulta olisi kysytty etukäteen, haluanko käydä sen läpi herätäkseni, en tiedä mitä olisin vastannut. Mutta nyt se on kaukainen muisto ja osa tätä matkaa, jolla olen. Nyt näen kaikki tunteet ja kaikki olotilat arvokkainta. Kaikilla kokemuksilla on merkityksensä matkallamme.

Uskon, että niissä, jotka ovat auki kaikelle elämän kauneudelle, on myös sen myötä tilaa pimeydelle ja sekin täytyy kokea. Valo ja pimeys ovat yhtä, kumpaakaan ei tarvitse pelätä, vaikka ihmisyydessä se on raskasta. Mutta lopulta siitä syntyi jotakin niin kaunista.